Runokirja
Ovellani seisoi vieras, aran oloinen nainen ojentaen minulle runokirjaa. Hän sanoi olevansa isäni veljen tytär. Muistin äitini joskus maininneen isäni juopon, mielisairaan runoilijaveljen, jota isänikään ei ollut tavannut vuosikymmeniin. Ilma ovellani tiheni, kun otin kirjan käteeni.
- Isä sanoi ennen kuolemaansa, että haluaa antaa tämän
kirjoittamansa kirjan sinulle, tyttö sanoi.
Avasin kirjan summamutkissa, ja
silmiini osui lause: ”Lehdet leijuvat katujen lehmuksista pakoon”.
Tunsin elämästäni puuttuneen palasen
asettuvan paikoilleen. Tältä vanhempani olivat yrittäneet minua varjella:
runoudelta, joka voi tehdä ihmisestä hullun ja juopon. Mutta se voi myös saada
ruohon vihertämään ja linnut laulamaan. Katsoin tyttöä silmiin. Koti oli tullut
luokseni.
Viikon 14/2026 krapusanat ovat ilma, vieras, ruoho.
Krapu on otsikko mukaan lukien tasan 100 sanan teksti. Krapun tarjoilee SusuPetal
Lainaus on Matti Kanervalan runosta Napoleon uneksija teoksesta tällainen rakkaus.
©SanaKanerva
Ihana tarina. Sedän runokirja annettiin sukulaiselle, joka oli "saman henkinen" runoudesta pitävä. Tästä kuvastuu myös hyvin vanhan ajan ennakkoasenteet, herkkyys ja taiteellisuus olivat pahasta.
VastaaPoistaKiitos Saassa.
PoistaRunokirja pääsi oikeaan paikkaan.
VastaaPoistaNiin pääsi! Kiitos Cara kommentistasi.
PoistaKaunis tarina, kuvastaa hyvin joidenkin sukujen kaapissa olevia turhia luurankoja.
VastaaPoistaKirja löysi kotiin, kuin myös serkku.
Kiitos Susu!
PoistaHieno tarina! Elämästä tosiaankin voi puuttua pala, jonka huomaa vasta sitten, kun se tulee eteen. Ja elämä yllättää usein. Varsinkin sukulaisten verkostoista voi paljastua mitä ihmeellisimpiä asioita, joita on vaikenemalla pyritty pitämään kellarin pimeydessä.
VastaaPoistaKyllä, suvut ovat tarinoiden ja puuttuvien palasten aarreaitta. Niin paljon vaiettuja kohtaloita ja tarinoita, jotka kummittelevat selittämättöminä oloina ja tekoina nykypäivässä.
PoistaKaunis tarina ja hyvinkin todentuntuinen! 👍👍
VastaaPoistaKiitos sini!
PoistaKlisee taiteilijarentuista on elänyt sitkeässä vanhemmissa sukupolvissa, joille uuttera työnteko oli lähes ainoa hyväksytty elämäntapa ja taiteileminen samaa kuin laiskottelu. Tämäkin tietysti yksinkertaistetusti sanottu.
VastaaPoistaOlen itse ollut aistivinani aivan samanlaista asennetta edeltäneessä sukupolvessa. Kiitos kun jaoit omat ajatuksesi, niin tiedän, etten ole ollut aivan hakoteillä.
PoistaOliko isän veli edes mielisairas? Pidettiin sellaisena ehkä juuri runojen kirjoittamisen takia? mutta ihanaa se, että hänen kirjansa löysi kotiin <3 Ja koti tuli kotiin.
VastaaPoistaLuulen, että aiemmin erityisesti miehen herkkyyttä ja taiteellisuutta pidettiin heikkoutena, joka johti sitten vieroksuntaan ja karttamiseen. Tämä varmasti poiki herkille taiteilijoille myös mielen ongelmia, kun ei saanut lähipiirinsä hyväksyntää.
PoistaEhkä runoilija oli kaivannut sukuaan ja tiesi veljensä tyttären olemassa olosta. Ehkä tämä syrjäytetty mies halusi kertoa tarinaansa runojen muodossa sukulaistytölle. Ymmärrettävää.
VastaaPoistaHieno tarina.
Kiitos aimarii. Minäkin ajattelen, että runoilija kaipasi sukuaan. Ei ole mukava olla musta lammas. Kun sitten veljelle syntyi tytär, joka oli perinyt herkkyyden ja luovuuden, löysi vanha mieskin yhteyden sukuunsa, vaikkakin matkan päästä.
PoistaLahja rajan takaa. Upea tarina, joka herättää kiinnostuksen. Ehkä tästä voisi kirjoittaa lisääkin?
VastaaPoistaKiitos Matilda! Itse asiassa kirjoitin tästä pidemmän tarinan, kun tarina alkoi niin inspiroida minua.
Poista