Mannerlaatat

Aamuyöstä heräsin kirskuntaan. Luulin ensin narskuttavani hampaitani yhteen, mutta ääni kuuluikin alempaa. Tajusin, että mannerlaatat minussa hiertyivät toisiaan vasten. Ne raapivat toisiaan, nousivat vuoristoksi toistensa päälle ja ratkesivat rotkoiksi. Minä hikoilin magmaa.  

Vielä eilen seisoin jään siloittamalla peruskalliolla ja katselin merta. Tai niin luulin. Peruskallioksi luulemani kallio olikin hiekkakiveä, joka rapisi allani murusiksi, jotka nyt tulikuuma höyryävä laavavirta kaappasi kevyesti mukaansa ja kuljetti kohti merta. Meri oli höyryävä rikinkatkuinen helvetti, jossa se, minkä ennen kuvittelin olevan turvallista ja vakaata, nousi nyt savuna taivaalle.  Entinen elämäni oli nyt vinkuvaa, kitisevää ja tärisevää mannerta laavavirtojen keskellä. 

Havahdun siihen, että unissasi kierähdät minua vasten ja kiedot kätesi ympärilleni. Hengityksesi on syvä ja rauhallinen, mutta minä jännityn, pidätän hengitystäni ja siirrän varovasti kätesi pois. Hivuttaudun sänkyni laidalle ja tuhoni keskellä mietin, miten vähän sinä minua tunnet. Sinun lämmin kehosi on suojeleva ja hellä, ja olet liian turvallinen ja rakastava, jotta tuntisin sinut omakseni. Olenhan tottunut vieraisiin käsiin, jotka eivät koskaan ole paikalla. Sinä kuulut aikaan ja paikkaan, joita vielä ei ole.  Täällä laavameren keskellä ei ole minua, joka vastaisi käsiesi kutsuun.  

Nousen ylös sängystäni ja kävelen olohuoneen ikkunan ääreen. Sysipimeää yötä ei valaise kuu eivätkä kaupungin valot. Minuun aukeaa avara tietoisuus siitä, että en voi syyttää ketään enkä mitään. Minua huimaa se, että minulla on kaikki valta ja vastuu elämästäni, mutta en tiedä haluanko mennä parempaa elämää kohti. Saatan aivan hyvin haluta jatkaa elämääni mannerlaattojen reunamilla, jossa voin kuvitella olevani ulkopuolelta tulevien olosuhteiden uhri.  

Mannerlaatat jatkavat kitinäänsä toisiaan vasten. Maa allani tärisee ja keinuu. Kävelen makuuhuoneeseen, jossa unesi rauha täyttää huoneen. Täällä ei ole tilaa minulle ja epävakaudelleni. Otan peittoni ja kävelen olohuoneeseen, jossa asetun sohvalle makaamaan. Minua vihloo ja väsyttää. Mannerlaatat kirskuvat sisälläni, murentavat toistensa reunoja. En tiedä, asettuvatko ne enää aloilleen, löytävätkö uuden asentonsa, jossa levätä. Vai jäänkö tähän kirskuvaan välitilaan suostumatta jatkamaan eteenpäin ja pidän sitkeästi kiinni vanhasta elämästäni? En tiedä, en tosiaan tiedä. 

©SanaKanerva